Tämä on Netti-Jussin kommentaareja -blogin vihoviimeinen kirjoitus. Olen saanut palautetta, että minulle hyvin rakkaat ja tärkeät ihmiset ovat kauhistuneet ja järkyttyneet kirjoituksistani. Sellainen ei ole ollut tarkoitukseni, ja se on liian kallis hinta siitä, että voi purkaa pettymyksiään ja pahaa tuultaan. Varsinkin kun näillä kirjoituksilla tuskin parannetaan maailmaa, kotimaata tai edes kotikuntaa. Eivät niitä tunnu pystyvän parantamaan paljon viisaammat ja vaikutusvaltaisemmatkaan, vaan sama mieletön ja turmiollinen meno vain jatkuu.

Kirjoitukseni eivät ole saaneet juuri palautetta, ja sekin vähä, mitä on tullut, on ollut melko mitäänsanomatonta. Ainoa ilahduttava poikkeus oli muuan "Pörri", joka oli koulussa lukenut William Wilberforcesta, johon minäkin olin eräässä kirjoituksessani viitannut - esimerkkinä sellaisesta poliitikosta, jollaisia ei enää ole.

Aion siis jättää nämä  jutut ja - edesmenneen Matti Wuoren sanoin - istua Titanicin kansituoliin kuuntelemaan orkesteria. Taitaa tulla "Oodi ilolle". "Missä kaikki laulavat yksiäänisesti on teksti vailla merkitystä;" sanoo Stanislaw Jerzy Lec.

On täysin mahdollista, että kirjoitteluni on ollut eräänlaista regressiota, paluuta vanhoihin kognitiivisiin karttoihin, 1960-luvun opiskelijalehtien tyyliin. Ne samat ongelmathan, jotka meitä silloin haastoivat, ovat yhä jäljellä - entisestäänkin pahentuneina. Meidän herättäjinämme toimivat Rachel Carsonin "Hiljainen kevät", Rooman klubin raportti, Dahrendorfin, Marxin, Myrdalin, Marcusen, Antti Eskolan ja monien muiden ajattelijoiden teokset. Lenin ja Maokin kelpasivat monille. Jotkut vannoivat "puhtaan marxismi-leninismin" nimeen, mutta useimpien rakennelmat taisivat olla melkoista mysliä. Yhteistä kaikille oli kuitenkin huoli maapallon tulevaisuudesta, väestökasvusta ja saastumisesta. Haluttiin kumota tai ainakin suitsia epäoikeudenmukainen, ahneuteen, riistoon, luonnon ja ihmisten vastuuttomaan hyväksikäyttöön perustuva kapitalistinen järjestelmä. Ymmärrettiin siitä ainakin se, että mitä vapaampi markkinatalous sitä vastuuttomampi meno.

CIA:n Chilessä junailema verinen vallakaappaus 1973 vei monien uskon siihen, että demokraattinen tie olisi mahdollinen. Monet etsivät lohtua vihreästä liikkeestä, mutta sekin rappeutui melko nopeasti Greenback Partyksi, etujoukkonsa herrahissiksi ja atteen kauppamieheksi. Neuvostoliiton romahdus oli sekin monille kova isku. NL oli ehkä rankka järjestelmä niille, jotka elivät sen sisällä, mutta lännessä kommunismin pelko hillitsi kapitalistista riistoa ja yletöntä ahneutta. Nyt tätä hillikettä ei enää ole ja dahrendorfilainen tupoilukin on tullut tiensä päähän. Jäljellä on vain kaiken tuhoava ahneus, ota rahat ja juokse -talous, mulle kaikki heti -mentaliteetti.

Amerikkalaisen tutkimuksen mukaan menestyneimmät sijoittajat ovat psykopaatteja. Eivät kaikki sijoittajat kuitenkaan luonnevikaisia ole, eivätkä kaikki luonnevikaiset ole sijoittajia. Jos kuitenkin halutaan rakentaa kutakuinkin järkevästi ja vastuullisesti toimiva talousjärjestelmä, on pakko ottaa huomioon se, että mitä enemmän on vapautta sitä enemmän on myös vastuuttomuutta. Ihmisluonto on sellainen. Sijoittaja toimii vastuullisesti vain, jos vastuuttomuuden hinta on tarpeeksi korkea. Ilman rajoja, sääntöjä, sanktioita ei ole vastuullista toimintaakaan. Eikä maailman tila enää kestä nykyistä menoa.

Ihmisiä on jo maailman kestokyvyn huomioon ottaen aivan liikaa, ilmastomuutos tuskin on enää pysäytettävissä, aina uusien ja uusien alueiden muuttuminen elinkelvottomiksi lisää nälkää, kansainvaelluksia ja sotia. Maailma ei kertakaikkiaan enää kestä vapaata markkinataloutta: tarvitaan tiukasti säänneltyä markkinataloutta. Minun aikani maapallo luultavasti vielä kestää, mutta on sääli uusia sukupolvia.

"Ei itseään pysty tutkimaan.
 Siis kasvuun ja kadotukseen
 olemme tuomitut.
 Annamme jälkeenjääville nimet,
 linnuille, puille, lapsillemme
 jotka muistavat meitä pahalla."
                      Pentti Saarikoski